Ilmoittajan mukaan epäilty oli antamissaan haastatteluissa antanut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta ja sen uskonnosta, sen temppeleistä sekä niihin liittyvistä asioista, joita kyseinen kirkko piti erikoisen pyhinä, valheellisia ja totuudenvastaisia väitteitä selvästi loukkaamistarkoituksessa ja halventavassa mielessä samalla panetellen ja solvaten kirkkoa uskonnollisena vähemmistöryhmänä tavalla, joka on ollut omiaan aiheuttamaan halveksuntaa kyseistä kirkkoa ja sen jäseniä kohtaan.

Uskonrauhan rikkomisen rangaistavuuden edellytyksenä on, että teko on tapahtunut loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle.

Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa rangaistussäännöksessä ei nimenomaisesti lausuta kiihottamistarkoitusta, vaikka rikosnimikkeessä kiihottaminen mainitaan. Oikeuskirjallisuudessa (Rikosoikeus WSOY s. 259) on kuitenkin katsottu, että (solvaustyyppinen) teko ollakseen rangaistava edellyttää tekijältä tahallista kiihottamistarkoitusta, toisin sanoen rangaistavuus edellyttää lausuman esittäjältä pyrkimystä saada toisissa samanlainen halveksunta ryhmää vastaan kuin hänellä itselläänkin on.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä katsoi päätöksessään, että epäilty oli haastatteluissa arvostellut varsin kriittisesti kirkon menettelyjä. Kirjoituksissa olevista epätäsmällisyyksistä huolimatta ei niistä voinut päätellä epäillyllä olleen loukkaamistarkoitusta tai pyrkimystä saada aikaan halveksuntaa kyseistä uskontoa kohtaan. Kyseessä ei ollut rikos, koska epäillyn lausumat eivät toteuttaneet uskonrauhan rikkomisen tai kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistöä.(R 05/8)